Suomen puolustusvoimien alasajo jatkuu

Puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala kertoi puheessaan maanpuolustuskurssin avajaisissa, että Suomen armeijan määrävahvuutta ollaan taas leikkaamassa. Kun nyt määrävahvuus sotatilanteessa on n. 350000 sotilasta, ensi vuosikymmenellä määrä laskee 250000 sotilaaseen. Perusteluna on taas se vanha tuttu "määrän sijaan laatua" -fraasi.

Thomas Ries kirjoitti kirjassaan "Cold Will", että Suomen armeijan määrävahvuus olisi 80-luvun alussa ollut sotatilanteessa jopa 720000 sotilasta. Virallisesti on myönnetty, että määrävahvuus olisi ollut jotain 600000 sotilaan luokkaa. Pudotus on melkoinen, eikä selitettävissä ikäluokkien pienentymiselläkään. Syy on paljon yksinkertaisempi: Ei ole rahaa varustaa tykinruokajoukkojakaan, koska puolustusmäärärahat ovat yhä naurettavan pienet ja teknologia senkun kallistuu.

Ei vaadi suurtakaan matematiikkaa laskea, että 250000 sotilaan armeijan saaminen vastaamaan voimaltaan puolen miljoonan sotilaan armeijaa vaatii melkoisia investointeja ja oletuksia. Ihan esimerkiksi liikkumisen suhteen. Vaikka puolen miljoonan miehen armeijasta suurinosa vain istuisi miltei paikallaan, se antaisi paremman "maton" aluepuolustukseemme kuin pelkästään 200000 kehnosti liikkuvaa sotilasta antaa. Tietysti molempi parempi, eli pidettäisiin yllä sekä neljännesmiljoonan vahvuista paikallisjoukkoja että samansuuruista liikkuvaa ja tulivoimaista joukkoa - hyvin varustettuja yleisjoukkoja.

Kaikkea ei voi saada, mutta paikallisjoukkojen varustaminen edes kohtuullisen nykyaikaisilla jalkaväenaseilla ei ole mitenkään tuhottoman kallista. Nimenomaan paikallisjoukot voitaisiin hyvinkin pienin kustannuksin varustaa aivan kelvollisesti. Kriisitilanteessa kaikkia paikallisjoukkojakaan ei tarvitse pitää aseissa 24/7, joten vaikutukset talouselämälle ja muulle eivät välttämättä ole niin suuret kuin usein peloitellaan. Suomalaisessa maastossa paikallisjoukot pääsevät oikeuksiinsa, hidasten, kuluttaen ja estäen vihollista pääsemästä nopeasti syvälle kohteisiinsa. Irakissa tämä ei toiminut tietenkään aavikolla, mutta kaupungeissa Bagdadia lukuunottamatta se toimi melkoisen hyvin (vaikka joukkojen motivaatio- ja koulutustaso oli aivan toista kuin Suomessa on).

Operatiivisten joukkojen kanssa rahaa kuluukin sitten enemmän, tosin järkevästi kohdennettuna ei mahdottomasti. Kuljetuskopterit - joita ei vieläkään ole yhtään edes saatu - ja muut höpötykset pitäisi suosiolla jättää pois kenraalien märistä unelmista. Mutta esimerkiksi armeija olisi saanut yhden CV-9030 rynnäkköpanssarivaunun hinnalla 4 kpl käytettyjä Leopard2A4 panssarivaunuja ja 1 kpl kuljetuspanssarivaunuja. Ei liene epäselvää, kumpi olisi parempi - yksi CV9030 vaiko 4 Leopardia ja yksi kuljetuspanssarivaunu...ainiin, mutta kuljetuspanssarivaunu ei ole NATO-yhteensopivaa kalustoa! Mm. tästä ja muusta mielipuolisuudesta kertoo hyvin Pekka Kantakoski kirjassaan:"Maanpuolustusta vai Strategisia virheitä".

Tällä hetkellä tilanne on valitettavasti se, että Suomen armeija ei saa sen enempää määrää - kuin laatuakaan. Rahaa ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Määrää voidaan supistaa, koska tykinruokajoukkoja ei haluta enää pitää, mutta laatu on edelleen kovin heikkoa. Kolmella valmiusprikaatilla ei Suomea puolusteta, eikä vajavaisesti varustetuilla panssariprikaateillakaan. Merivoimat ja ilmavoimat voivat hieman loistaa kalustollaan, mutta ne ovat lukumääräisesti niin vähäiset ettei niillä sotatilanteessa (itänaapurimme kanssa) ole juurikaan käytännön merkitystä.

Kirjoitin jo aikaisemmin blogissani puolustusvoimien alennustilasta ja miten sitä pitäisi parantaa. Sen enempää tuota kirjoitusta referoimatta todettakoon, että veroja ei tarvitsisi nostaa eikä mistään luopua, jotta puolustusmäärärahat saataisiin riittävälle tasolle. Kyse on siis lähinnä tahdosta. Suomalaisilla poliitikoilla ei ole tahtoa panostaa Suomen puolustamiseen. Kenties siksi, että kun oma puolustus saadaan ajettua riittävän alas, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin liittyä NATO:n jäseneksi. Suomi ollaan ajamassa pakkotilanteeseen, samalla pelaten uhkapeliä siitä, että sotilaallista uhkaa Suomea kohtaan ei ehdi syntymään ennen NATO-jäsenyyttä. (Puhumattakaan siitä uhkapelistä, että luotetaan NATO:n antamaan suojaan.)

Toivoa sopii, että joku herää tilanteeseen ennen kuin on liian myöhäistä.