Rankka kutsumus

Luin juuri Kaarina Davisin kirjan "Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja". Erinomainen kirja. Tämä kirja pitäisi lähettää jokaiselle osastonhoitajalle, ylihoitajalle, sairaalan johtajistolle, sairaalabyrokraatille ja sosiaali- ja terveyslautakunnalle. Eipä olisi haitaksi, että jokainen sairaanhoitajaksi opiskelevakin lukisi sen lävitse. 

Kirjassa entinen sairaanhoitaja kertoo kokemuksistaan ja kaikesta siitä hullutuksesta, kiireestä ja turhautumisesta, mitä hän sairaanhoitajana työskennellessään on joutunut kokemaan. Kirjassa väännetään rautalangasta käytännön ongelmia, jotka julkisen puolen byrokratisoitunut ja kaavoihinsa kangistunut, umpisokea ja kuuro ja tyhmä johtamis- ja kehittämisjärjestelmä on aiheuttanut käytännön hoitotyöhön. Toki vikaa löytyy paljon myös ihan hoitajista itsestäänkin, kun eivät ymmärrä vaatia ja toimia järkevämmin potilaiden parhaaksi.

Vaikka itse olen työskennellyt pääasiassa psykiatrian puolella, eikä siellä ole onneksi samanlaista hulabaloota kuin mitä somaattisella puolella on, kirja osui silti hyvin ainakin mitä omat kokemukseni mm. työharjoitteluista sun muista kertovat. No, eivät psykiatrian puolellakaan kirjassa esitetyt ongelmat tuntemattomia ole, onneksi ainakaan itse en ole ikinä ollut töissä noin kaameilla osastoilla, tuntuu, että meillä asiat kuitenkin toimivat nykyäänkin melko hyvin ja ainakin esimiesten asenteet sun muut ovat kohdallaan. Niin terkkuja vaan sinne töihin! :)

Aina puhutaan, että terveydenhoitoala vaatii lisää rahaa. Lisää resursseja. On liikaa potilaita hoidettavina. Ei ehditä, eikä pystytä tekemään, mitä pitäisi tai ainakaan niin hyvin, kuin mitä pitäisi. Omasta mielestäni (ja kirjan mukaan) resurssien lisääminen ei poista ongelmia, ei ainakaan, mikäli paljon muuta tärkeää ei tehdä. Resursseja voidaan lisätä loputtomasti terveydenhoitoon ilman, että ongelmat katoavat mihinkään ja hoito merkittävästi paranee.

Olennaista olisi kysyä, mitä on se välttämätön hoito, jota pitää antaa ja mitkä ovat tasan tarkkaan ne resurssit, joilla se voidaan tehdä ja keskittyä siihen. Vasta kun se on hoidossa hyvin, voi alkaa miettimään, mihin muuhun pitäisi paneutua. Mikäli aina keskitytään kaikenlaiseen ylimääräiseen härpätykseen, kuten loputtomiin palavereihin, koulutukseen, kehittämiseen, kokeiluihin, uuden testaamiseen, työtehtävien lisäämiseen ja monimutkaistamiseen, kaikenlaiseen paperisotaan ja byrokratiaan, organisoinnin ja päivärutiineiden sekoittamiseen ja lisäämiseen, suuretkin uudet resurssit valuvat täysin hukkaan.

Hyvä esimerkki tästä on aikaisempi blogikirjoitukseni tietotekniikasta terveydenhuollossa, joka valaisee hieman, mitä seuraa, kun ylhäältä käsin määrätään käyttöön otettavaksi tietojärjestelmät, jotka ovat hitaita, epäluotettavia, erittäin huonosti käytettäviä ja vaikeaselkoisia. Paljon kevyemmällä, helppokäyttöisemmällä ja yksinkertaisemmalla systeemillä pärjättäisiin hyvin ja hoitajien aikaa jäisi paljon enemmän käytettäväksi ihan oikeaan potilastyöhön tietokoneen äärellä istumisen sijasta.

Huvittava ajatus, jota monesti viljellään, on, että kunhan hommataan lisää niitä hienoja ja fiksuja sairaanhoitaja amk:ta, niin kyllä touhu paranee. Ei parane. Päinvastoin jopa. Parempi olisi hommata lisää sairaala-apulaisia, osastosihteereitä ja perus/lähihoitajia, jotta vähät sairaanhoitajat voisivat keskittyä vaativaan potilashoitotyöhön rutiinitouhuilun, siivous- ja paperinpyöritystyön sijasta. Varsinkin se kuluttaa paljon resursseja aivan hukkaan, kun pitää rynnistää työtehtävästä toiseen, vaipanvaihdosta vastaamaan puhelimeen, puhelimesta tietokoneelle, tietokoneelta siivoamaan, siivomasta potilaspapereita hakemaan, potilaspapereita hakemasta byrokratiakuvioita täyttelemään ja niin edelleen. Jokaisen työtehtävän välissä ja siirtymisessä ja asioiden toimittamisen aloittamisessa kuluu järkyttävän paljon aikaa täysin hukkaan. Ihan laskutoimituksena jokainen voi miettiä, paljonko kuluu aikaa, kun aina pitää odotella puolisen minuttia tietokoneen tai ohjelman käynnistymistä ja tämä tapahtuu lukuisia kertoja päivässä...

Miksi näitä puutteita ei korjata? Mistä kiikastaa?

Kannattaa katsoa vaikkapa tämä Milton Friedmanin puhe julkisesta ja yksityisestä terveydenhuollosta, se vastaa aika moneen kysymykseen. Ongelmana on tyypillinen, rakenteellinen julkisen palvelun toimintatapa. Toiminta ei ole asiakaslähtöistä, eikä sen tarvitse olla, eivätkä resurssit jakaudu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kyky reagoida on hidas tai sitä ei edes ole. Tehdään mitä tehdään, koska joku isompi kiho on suurissa suunnitelmissaan päättänyt, miten tulee tehdä, eikä auktoriteettiasemaa ja sairaalan toimintaa saa kritisoida tai saa kenkää. Tehy puolestaan on täysin munaton ja turha pulju, joten se ei pidä edes hoitajien puolta missään. Soppa on valmis.

Rautalankamallina todettakoot, että jos jokin yksityinen lääkäriasema toimisi samalla tapaa kuin mitä julkisella puolella toimitaan aivan yleisesti, se menettäisi paitsi asiakkaansa niin myöskin rahansa ja olisi konkurssissa hyvin nopeasti. Julkinen, verovaroilla ja pakkopullana pyörivä pulju voi toimia miten tehottomasti ja hölmösti tahansa vuosikaudet - ja jatkaa toimintaansa verovaroilla.

Myönnetään toki, että vertailu vaikkapa yksityisen ja julkisen terveydenhuollon välillä on hieman vaikeata sikäli, että yksityinenkin terveydenhuolto on pakotettu nojaamaan julkiseen valtaan ja terveydenhoitoon erinäisin tavoin (palkkaus, työehdot, byrokratia, rahoitus tulee veronmaksajilta jne.). Yksityinen lääkäriasema, jonka tuloista suurinosa tulee Kelalta ja kunnilta ja joka toteuttaa juurikin näiden vaatimat tutkimukset, ei ole pohjimmiltaan kovin hyvä esimerkki vapaiden markkinoiden tuottamasta terveyspalvelusta.

Ei, ei ja ei, USA:n terveydenhuoltojärjestelmä ei ole liberaali, eikä toimi vapaiden markkinoiden mukaan. USA:n terveydenhuoltojärjestelmä on jopa Suomen järjestelmää sosialistisempi, per nuppi USA:ssa käytetään tuplamäärä verovaroja terveyspalveluihin kuin mitä Suomessa käytetään, byrokratian mielipuolisuudesta nyt puhumattakaan...