THIS WEBSITE IS OFFLINE IN PROTEST OF CISPA

What is CISPA?

Under the guise of cyber-security, CISPA (the Cyber Intelligence Sharing and Protection Act) is a bill that would grant corporations the power to share our emails, Facebook messages, and other sensitive online data with the government - all without a warrant.

CISPA would kill online privacy as we know it - nullifying the laws that require big corporations to keep our information private from government agencies like the National Security Agency. Those corporations wouldn't have to notify you that they have done this and you wouldn't be able to take legal action against them if they made a mistake when sharing your information.

While strong information security is critical to privacy and civil liberties, CISPA does almost nothing to prevent this. All it does is give the government access to your information.

We beat CISPA last year when hundreds of thousands of Americans signed online petitions to let lawmakers know that our online privacy rights are not negotiable. But this bill is back and politicians who want the government to be able to read your emails and see what you purchase online are hoping you won’t speak out this time.

Together we can beat CISPA again!

Other websites that have joined the blackout!

http://www.cispaisback.org/
#CISPABlackout

Parveilustako pelastus maavoimien taistelukykyyn?

Suomen armeija on ottamassa käyttöön uudenlaisen taistelutavan. Aikaisemmasta, maastokohtiin ja linnoitteisiin nojautuvasta jähmeästä puolustuksesta, etenkin paikallisjoukkojen osalta, ollaan siirtymässä entistä liikkuvampaan ja aktiivisempaan puolustukseen. Tarkoitus on toisaalta ottaa enemmän tehoa irti supistuvista joukkomääristä ja toisaalta vastata entistä paremmin nykyaikaisen sodankäynnin kuvaan. Taistelutavalle on entuudestaankin olemassa määritelmä: Parveilu (eng. swarming).

Puolustusvoimat on julkaissut asiasta pari sangen informatiivista videota, joissa selitetään taistelutavan perusteita sekä käytännön toteutusta taistelussa. Videot ovat tapansa mukaisesti hyvin tehtyjä ja mukaansatempaavia, joten niitä katsoo ihan mielellään. (Mainostetaan nyt tässä yhteydessä myös jo hieman "vanhaa" mutta erinomaista "Taistelukenttä" videota, joka myöskin on ehdottomasti katsomisen arvoinen kokonaisuus.)

Tarkoitukseni on tässä kirjoituksessa tehdä jotain, jota media eikä puolustusvoimat uskalla tehdä. Aion ruotia tätä taistelutapaa ja tuoda esille myös sen puutteita, sekä tarjota parannusehdotuksia niihin. Toivon, että uudesta taistelutavasta ei tule julkisuudessa pureskelematta nieltyä myyttiä, jonka kaikkivoipaisuuteen nojaamalla puolustusvoimien rahoitusta ei ole tarvetta jatkossakaan nostaa eikä muutenkaan herättää keskustelua maanpuolustuksen tärkeydestä. Alueellisen puolustusjärjestelmän, puolueettomuuden ja yleisen asevelvollisuuden synnyttämä myytti uskottavasta puolustuksesta on jo tehnyt aivan tarpeeksi vahinkoa Suomen kokonaismaanpuolustukselle.

Mihin uusi taistelutapa teoriassa kykenee?

Uudessa taistelutavassa on paljon hyviä elementtejä, joita ei aikaisemmin ole ollut käytettävissä. Uusi taistelutapa mahdollistaa (alkuvalmistelujen jälkeen) nopean reagoinnin yllättäviinkin tilanteisiin ja suurten alueiden hallitsemisen pienemmillä joukkomäärillä. Joustavuus, liike, aggressiivinen aloitteen kaappaaminen vastustajalta ja joukkojen parempi suoja hajauttamisen ja liikkuvuuden kautta ovat tietysti hyvästä. Tilannetietoisuuden korostaminen ja sen täysimääräinen hyväksikäyttö ovat myöskin tunnusomaista tälle taistelutavalle. Hyvän liikkuvuuden ja tilannetietoisuuden ansiosta omat joukkomme voivat keskittää voimansa oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä, saavuttaen siten paitsi paikallisen ylivoiman, niin myöskin yllätyksen suomat edut. Kauaskantoisen tulivoiman ja ylipäätään tykistöaseiden tehokkaalla käytöllä voidaan tasoittaa voimasuhteita ja aiheuttaa viholliselle suuriakin tappioita.

Vihollisen kaavamainen toiminta rikkoontuu eikä se kykene toimimaan haluamallaan tavalla vaan sitoutuu pienipiirteiseen nahisteluun tappioiden kasvaessa. Vihollinen joutuu reagoimaan jatkuvasti muuttuvaan tilanteeseen ja kaaokseen, lisäten jatkuvasti riskiä sen joukkojen joutumisesta sekasortoon ja niiden moraalin romahtamisesta. Vihollinen ei kykene käyttämään suurta tulivoimaansa keskitetysti, koska sille ei ole tarjolla lihavia maaleja joihin ampua. Myös riski omien joukkojen tulittamisesta kasvaa taistelukentän kaoottisuudesta johtuen. Vihollinen joutuu sitomaan entistä runsaammin entistä raskaampaa kalustoa ja joukkoja suojaamaan selustaansa ja sivustojaan, vaikka hyökkäyskään ei oikein tunnu etenevän toivotulla tavalla.

Mihin uuden taistelutavan ja puolustuksemme sitten pitäisi varautua?

Suomella ei sotilaallisesti ole eikä tule olemaan muuta vihollista kuin Venäjä. Uhkana on nähdäkseni nopeasti alkava, korkeassa valmiudessa jo rauhan aikana olevien maajoukkojen hyökkäys, jota tukee voimakas tykistö ja ilma-ase, sekä laajamittainen erikoisjoukkojen operointi syvällä Suomen maaperällä. Korkeassa valmiudessa on Venäjällä jopa kymmeniä prikaateja ja "korkeassa valmiudessa" tarkoittaa, että joukot kykenevät ryhtymään taistelutehtäviin jopa parin tunnin kuluessa käskyn saapumisesta...rauhan aikanakin! Aivan Suomen lähialueilla tälläisiä prikaateja on 4-6 kappaletta. Venäjän kyky suorittaa kybersodankäyntiä tai strategista iskua on toki olemassa, eikä niitä tule lainkaan väheksyä. Oletettavaa on, että mikäli Venäjä ei saavuta haluamiaan tavoitteita poliittisesti tai kybersodankäynnillä painostamalla, se turvautuu nimenomaan röykeään ja tappioista piittaamattomaan ilma- ja maahyökkäykseen korkeassa valmiudessa olevien joukkojensa avulla. Maahyökkäyksen ensimmäistä vaihetta seuraa todennäköisesti toinen, laajemmin joukoin suoritettava massamainen hyökkäys, mikäli ensimmäinen vaihe ei ole johtanut haluttuun tulokseen. Vaihtoehtoisesti voi käydä niin, että mikäli hyökkäys ei tuo menestystä, poliittisista syistä koko hyökkäys voidaan päättää lopettaa ja massiivinen maajoukkojen vyöry jää kokonaan tulematta.

Venäjän armeijan operatiiviset maajoukot koostuvat pääasiassa moottoroiduista jalkaväkiprikaateista ja panssariprikaateista. Yhdessä moottoroidussa jalkaväkiprikaatissakin on enemmän panssarivaunuja (yli 40kpl) ja rynnäkköpanssarivaunuja (yli 120kpl) kuin yhdessäkään suomalaisessa prikaatissa tai taisteluosastossa. Venäjällä on myös runsaasti erittäin korkeatasoisia maahanlaskujoukkoja, mm. Suomea lähellä Pihkovassa sijaitseva maahanlaskudivisioona(prikaati) ja erikoisjoukkoprikaati. Lisäksi jalkaväen tulivoima on huomattava, jalkaväellä on vakiovarusteena mm. fae-sinkoja. Kaikki maavoimien joukot ovat mekanisoituja. Joukko on siis kaikin tavoin suomalaista joukkoa tulivoimaisempi, liikkuvampi ja paremmin panssaroitu. Venäläisestä panssariprikaatista nyt puhumattakaan. Puutteita löytyy lähinnä viestintävälineistöstä, yötoimintakyvystä sekä johtamisesta. 

Venäjän ilmavoimilla on käytössään runsaasti rynnäkkölentokoneita sekä taisteluhelikoptereita, mutta niiden yötoimintakyky on vielä osin puutteellinen sekä täsmäaseiden määrä rajallinen. Yhteistoiminta maavoimien kanssa ei myöskään toimi kunnolla, joten käytännön tehokkuus kärsii. Pulaa on myös uudenaikaisesta kalustosta ylipäätään, joten Venäjä joutuisi keskittämään miltei kaikki nykyaikaiset lentokoneensa Suomea vastaan voidakseen vastata Hornettien tulivoimaan ja turvaamaan ilmatilan herruuden itselleen. Lisäksi ilmoitse tapahtuva tiedustelu ontuu pahasti ja nykyaikaisten lennokkien käytössä on ilmennyt suuria ongelmia. Tilanne on koko ajan kuitenkin parantumassa ja oletettavasti kuluvan 10-15 vuoden kuluessa ongelmat on ainakin osittain kyetty ratkaisemaan.

Tykistöä voisi pitää Venäjää tarkastellessa suorastaan omana aselajinaan, johon on panostettu erittäin paljon. Tykistön tulen teho on hyvää, joskaan tarkkuus ja tulenavausnopeus ei ole suomalaisittain tarkasteltuna kuin tyydyttävällä tasolla. Määrä kuitenkin korvaa laatua tässäkin tapauksessa. Yhdellä prikaatilla on 36 mekanisoitua tykistöasetta ja 18 raketinheitintä, jonka lisäksi venäläisillä on vielä runsaasti erillisiä tykistö- ja ohjusjoukkoja painopistealueen tukemiseen. Suomea ajatellen huolestuttavia ovat etenkin Iskander-ohjusyksiköt, joita on Suomen rajan pinnassakin runsaasti.

En osaa arvioida tarkkaan, minkä kokoisen alueen kykenee yksi venäläinen prikaati kyllästämään tykistötulella, mutta vielä tovi sitten divisioonan hyökkäys ammuttiin liikkeelle tulivalmistelulla, jossa laskennallisesti n. 10m välein maahan osui räjähdysainetta noin käsikranaatin verran...alueella, joka oli suurinpiirtein 1,5km pitkä ja 300m leveä. Ei liene epärealistista olettaa, että jatkossa prikaatin keskitettyyn hyökkäykseen olisi tykistötulta tarjolla samaa kokoluokkaa oleva määrä.

Venäjän kyky elektroniseen sodankäyntiin on vaikeasti arvioitavissa. Georgian sodan perusteella voidaan päätellä, että venäläiset ovat itsekin haavoittuvaisia elsoa vastaan, mutta toisaalta heidän omat elso-kykynsä ovat jääneet hämärän peittoon, koska Georgian sotaan osallistuneet joukot oli varustettu vanhalla kalustolla. Mikä tilanne on 10v kuluttua Suomea vastaan, sitä on vaikea arvioida, mutta todennäköisesti se on venäläisten kannalta huomattavasti parempi kuin mitä se oli Georgian sodassa.

Mitkä näinollen ovat uuden taistelutavan haasteet Venäjän joukkoja vastaan ja miten niihin tulisi vastata?

Nopeasti tehtävä hyökkäys on todella suuri uhka, koska Suomella ei ole sen enempää hajautettua liikekannallepanojärjestelmää (mallia kylmän sodan aikainen Ruotsi), kodinturvajoukkoja (mallia Viro) kuin suurta ammatti- tai valmiussotilaiden määrääkään. Parit maavoimien nyrkit, valmiusprikaatimme, voidaan runnoa ohjus- ja erikoisjoukkojen hyökkäyksin toimintakyvyttömiksi varuskuntiinsa. Vaikka liikekannallepano ehdittäisiin käskeä ja varusmiehistä koostuvat joukot siirtää asemiin, päävoimien liikekannallepano ja etenkin parveilun vaatimien useiden tuliasemien, suunnitelmien ja varastojen rakentaminen vie liian paljon aikaa. Hyvällä tuurilla toki valmiusprikaatimme ehtivät toimimaan ja ainakin hidastamaan venäläisten ensimmäisen aallon hyökkäystä sen verran, että muu osa puolustusta ehditään laittaa kuntoon. Siinä vaiheessa tosin vastassa ehtii jo olemaan huomattavasti suurempi määrä venäläisiä joukkojakin.

Kodinturvajoukkojen tai sopimussotilaiden sekä hajautetun liikekannallepanojärjestelmän käyttöönotto mahdollistaisi edes jonkinlaisen vastarinnan luomisen alueille, jonne Venäjän ensimmäisen aallon joukot ovat edenneet. Parhaimmillaan tämä mahdollistaisi näiden joukkojen viivyttämisen ja sitomisen taisteluun, kunnes suurempia joukkoja saadaan keskitettyä niitä vastaan. Huonoimmissakin tilanteissa järjestyisi sentään sissisodankäynti ja vastarinnan organisointi miehitysjoukkoja vastaan. Kodinturvajoukoista voisi muodostaa paikallisjoukkojen rungon, mikäli laajempi liikekannallepano ehditään suorittamaan. Suojeluskuntien uudelleenperustamisesta on toisinaan ollut puhetta, mutta mitään konkreettista ei asian suhteen ole uskallettu Suomessa tehdä. Suomessa on satojatuhansia työttömiä, mutta samaan aikaan meillä ei ole muka mahdollisuutta ylläpitää korkeassa valmiudessa hajautettuna lainkaan sotilaita...yhtälö, jota minä pidän mielipuolisena!

Maavoimiltamme puuttuu kokonaan korkeassa valmiudessa oleva ja iskevä nyrkki, panssariprikaatit. Ne on korvattu huomattavasti heikommilla ja puutteellisesti varustetuilla mekanisoiduilla taisteluosastoilla. 2-4 panssariprikaatia voitaisiin käyttää lyömään ne muutamat venäläiset prikaatit, jotka voisivat korkean valmiutensa turvin pystyä tunkeutumaan Suomeen sodan alkuvaiheessa. Panssariprikaateilla voisi myös lyödä laajamittaisessa maahyökkäyksessä syvälle Suomen alueelle tunkeutuneen, kulutetun ja heikennetyn vihollisen päävoimat ja "ratkaista sodan". Panssariprikaatien rauhan ajan suojauksesta pitäisi myös huolehtia hyvin, jotta ne eivät olisi vihollisen erikoisjoukkojen ja ohjushyökkäysten lamautettavissa. Nyt tämmöistä ratkaisutaisteluun kykenevää, keskitettyä joukkoa ei enää ole, vaikka sellainen kyettäisiin kyllä melko edullisesti muodostamaan vaikkapa käytettyjen Leopard-panssarivaunujen, Gepard-ilmatorjuntapanssarivaunujen jne. lisähankinnoilla ja mekanisoitujen taisteluosastojen lakkauttamisella.

Puolustusvoimien sodanajan joukkojen määrävahvuus on liian pieni. Se riittää kyllä muutamien prikaatien sohaisuhyökkäyksen torjuntaan, mutta ei laajamittaisen maahyökkäyksen torjuntaan. Sellaisen sattuessa hajallaan olevat ja pienet osastot ovat vain suupaloja idästä vyöryville panssareiden ja sotilaiden massalle. Uusi taistelutapa(kin) takaa kyllä, että vihollinen kärsii paljon tappioita, mutta venäläiset eivät perinteisesti ole piitanneet tappioista mitään. Kulutussodassa jäämme lisäksi aina tappiolle. Kun vastassa on vielä täysin mekanisoitu massa, on epätodennäköistä, että ilman kelpoa kuljetuskalustoa olevat parveilevat pikkuyksikkömme pystyisivät irtautumaan iskuistaan ja selviämään seuraavaa taistelua varten. Lisäksi määrällisesti massiivisen tulituen (tykistö ja etenkin raketinheittimet) puute estää tuhoamasta venäläisten hyökkäysmassoja ennen kuin ne edes pääsevät omien joukkojemme kimppuun.

Maavoimien varustuksessa on yleisesti ottaen pahoja puutteita. Uusia jalkaväen aseita, kuten panssarintorjuntaohjuksia, sinkoja ja lähi-ilmatorjuntaohjuksia on kyllä hankittu, mutta määrät ovat täysin riittämättömät muiden kuin valmiusprikaatien varustamiseen. Mikäli venäläiset käyttävät tykistöään hajautetumpiin tykistöiskuihin, se voi aiheuttaa ongelmia, koska Suomen armeijalla ei ole läheskään tarpeeksi panssaroituja ajoneuvoja joukkojen suojaksi. Suomalaisten joukkojen parveillessa ottoteitse otettujen kuorma-autojen, pakettiautojen ja traktorien peräkärryissä voivat puun latvustoissa siellä täällä räjähtelevät venäläistykistön kranaatit tehdä todella pahaa jälkeä. Tykistöllä levitettävät sirotemiinat aiheuttavat myös paljon ongelmia joukoillemme. Suojaisa metsä toki vähentää tykistön kranaattien ja sirotemiinoitteiden tehoa. Joukoiltamme (valmiusprikaateja ja mekanisoituja taisteluosastoja lukuunottamatta) puuttuu käytännössä kaikki panssaroidut ajoneuvot, joita ne tarvitsisivat kyetäkseen liikkumaan nopeasti ja turvallisesti parveilutaktiikan edellyttämällä tavalla. Näiden puutteiden korjaaminen ei olisi taloudellisesti ylitsepääsemätöntä, mikäli puolustusmäärärahoja nostettaisiin hieman.

Ilmauhka on todellinen vaara, etenkin kun joukkojemme pitää parveilutaktiikassamme liikkua runsaasti ja vieläpä ilman panssaroituja ajoneuvoja. Ilmatiedustelua käyttämällä joukkomme liikkeet paljastuvat ja rynnäkkökoneet saavat mukavia maaleja ja tykistö saa pistemaaleja. Ajatus siitä, että joukkomme ehtivät liikkua niin vinhasti (1-2 kertaa vuorokaudessa), että vihollinen ei pysy niiden perässä on sinällään hyvä, mutta onko se oikeasti realistinen? Nykyisellä venäläisellä tiedustelulla, tulenjohdolla ja yhteistoimintakyvyllä se ehkä on realistista, mutta entäpä 10v kuluttua? Vähintä, mitä pitäisi kyetä tekemään ilmauhan neutraloimiseksi on se, että joukoille saadaan riittävästi olkapääohjuksia lähitorjuntaan sekä kyetään torjumaan myös NASAMSin torjuntakorkeuden yläpuolella lentäviä vihollisen lentokoneita ja tiedustelulennokkeja tehokkaasti. Niin ja ne panssaroidut ajoneuvot tarvitaan, eikä henkilökohtaisesta suojavarustuksesta, kuten sirpaleliiveistä, nyt myöskään haittaa ainakaan ole. Kaikki nämä tekijät yhdessä parantavat joukkojen ilmasuojaa ja suojaavat niitä myös tiedustelulta.

Kaukovaikutteisia asejärjestelmiä ei ole käytännössä kuin muutamat Hornetteihin hankitut maataisteluohjukset sekä 22 kpl ei-modernisoituja MLRS-raketinheittimiä, joihin ei ole edes ostettu tehokkaita ohjusasekasetteja. Uusien MLRS tai HIMARS-raketinheittimien hankinta tai vanhojen modernisointi ja lisähankinnat tulisi ehdottomasti toteuttaa, kuten tietysti tehokkaiden ohjus- ja rakettikasettien hankkiminen kyseiseen järjestelmään. Hinta ei ole sekään kohtuuton ja järjestelmät ovat ainakin Puolustusvoimien iskukykytutkimuksen mukaan erittäin kustannustehokkaita. Taistelevien joukkojen tukena olevat kranaatinheittimet tulisi "mekanisoida" (laittaa edes MTLB-V:n lavalle) sekä hankkia niihin älykkäitä ammuksia (esimerkiksi Strix), jotta niillä kyettäisiin vaikuttamaan tehokkaasti myös panssarivaunuja vastaan. Tykistön hajasijoitus ja asemien linnoittaminen voi antaa melko hyvänkin suojan vastatykistötoimintaa vastaan, mutta venäläisten ilmatoiminnalta se ei suojaa.

Huippunykyaikaisia viestivälineitä ei ole tarpeeksi joukkojen tilannetietoisuuden ja tietoturvan varmistamiseksi. Radiojärjestelmähankinnat Israelista ovat tuottaneet laadukkaita kenttäradioita, mutta lukumäärät ovat täysin riittämättömät sodan ajan joukkojen tarpeisiin. MATI-järjestelmän päätelaitteiden lukumäärä on sangen vähäinen, eikä sekään riitä sodan ajan joukkojen tarpeisiin. Järjestelmässä voidaan käyttää toki ottoteitse hankittavia tablettitietokoneita tai läppäreitä, mutta yhteensovittaminen vie aikaa eikä taistelunkestävyys ole mitenkään taattua. Järjestelmän kriittisyyden huomioonottaen tiedonsiirtojärjestelmät tulisi kahdentaa, koska ilman tehokasta tiedonsiirtoa koko järjestelmä ja sen pohjalle nojautuva taistelutapa ei toimi.

Summa summarum:

Parveilutaktiikka on olosuhteisiin nähden selvästi tehokkaampi kuin vanha taistelutapa, mutta ilman merkittäviä ja järkevästi kohdennettuja lisähankintoja se jää torsoksi. Pahimmassa tapauksessa tilanne on pian se, että joukkojen määrää on laskettu aivan liiaksi ja samalla kuitenkaan joukkojen laadussa ei ole tapahtunut käännettä parempaan. Suurempi määrä joukkoja huonommin varustettunakin on pahempi vastus viholliselle kuin pienempi määrä puolittain varustettuja joukkoja. Hyvää ei saa halvalla, mutta pitää toki muistaa, että pelkkä puolustusmenojan kasvattaminen ei auta mitään, koska rahat voidaan tuhlata kaikkeen epäolennaiseen. Potentiaalia siis on paljonkin, mutta käytännössä taitaa olla torso tulossa. Valitettavasti.

Tehy-riidan lopputulos: Korkeimman oikeuden mukaan samasta työstä voi maksaa eri palkkaa

Tehy teki taannoin hyvin "mielenkiintoisen" ns. Tehy-sopimuksen, jonka seurauksena samasta sairaanhoitajan työstä samalla nimikkeellä ja koulutuksella samassa työpaikassa voitiinkin maksaa erisuuruista palkkaa. Kritisoin tuota Tehy-sopimusta aikoinaan blogissani ja tein siitä kantelun oikeuskanslerillekin, jonka päätös asiassa oli looginen: Samasta työstä on maksettava samaa palkkaa ja Tehy-sopimus on yhdenvertaisuuslain syrjintäkiellon vastainen. Kanteluni meni "läpi" myös Pirkko Mäkisen osalta, jonka toiminta oli oikeuskanslerin mielestä epäasiallista, olihan hän tasa-arvovaltuutettu ja kuitenkin osallistui aktiivisesti ko. syrjintäkiellon vastaisen sopimuksen laatimiseen.

Korkein oikeus on kuitenkin tullut asian tiimoilta toisenlaiseen, mielestäni täysin epäloogiseen ja seurauksiltaan epäoikeudenmukaiseen johtopäätökseen. Pravda kirjoitti asiasta 15.2.2013 mm. seuraavaa:

"KKO oli hovioikeuden kanssa samaa mieltä siitä, että ketään ei syrjitty. KKO:n mukaan työntekijöihin sovellettavat työehdot ja niiden keskinäinen erilaisuus ovat seurausta niistä valinnoista, jotka he itse ovat tehneet heille perus- ja ihmisoikeutena suojatun yhdistymisvapauden perusteella."

Tämä sinällään luettuna kuulostaa toki ihan ok:lta näin libertaarin silmistä katsottuna. Ihmisten tulee tietysti voida antaa jonkun neuvotella työehtonsa omasta puolestaan ja perustaa vaikka liitto sitä varten. Mutta nyt on KKO:lta unohtunut kokonaan muutama hyvin olennainen seikka, joiden puuttuminen tekee tuollaisesta järjestelystä nyky-Suomessa epäloogisen ja epäoikeudenmukaisen.

Ensinnäkin, työntekijällä ei ole mahdollisuutta neuvotella Suomessa julkisella puolella omasta työehtosopimuksestaan työnantajansa kanssa, koska työnantajataho noudattaa työehtosopimusten yleissitovuutta. Eli, verovaroilla toimiva, julkinen instanssi ei voi neuvotella palkoista erikseen vaan sen on noudatettava yleissitovia työehtosopimuksia, eli neuvotella vain tiettyjen tahojen (Tehy ja Super tässä tapauksessa) kanssa. Tästä seuraa väistämättömästi se, että jatkossa ainoa tapa saada sairaanhoitajan työssä lisää liksaa tai uusia työehtoja on kuulua Tehyyn tai Superiin. Eli seurauksena jokaisen sairaanhoitajan on pakko kuulua noihin ammattiliittoihin tai lisää liksaa ei tule koskaan.

Tämä voi kuulostaa ehkä vain hieman hassulta ja tietysti kaikkien puolueiden demarien mielestä ihan hyvältäkin jutulta, mutta ajatelkaapa hetki, mitä tämä myös tarkoittaa: Todellista vaihtoehtoa valita omaa ammattiliittoaan ei ole enää olemassa sairaanhoitajilla, koska suurin työllistäjä on julkinen sektori ja se ei neuvottele kuin Tehyn ja Superin kanssa. OIKEUS kuulua ammattiliittoon onkin muuttunut julkisen vallan käytäntöjen sanelemaksi PAKOKSI kuulua ammattiliittoon ja koko touhu pyörii pakolla otetuilla verovaroilla. Eihän se nyt näin pitänyt mennä. Eihän tuossa ole käytännössä mitään vapaaehtoisuutta tai valinnanvaraa.

Toiseksi, yhdistyksillä ei ole mitään velvollisuutta ottaa ketään jäsenekseen. Yhdistys voi itse säännöissään päättää, ketä se ottaa jäsenekseen ja ketä ei ota ja millä perusteella. Yhdistys voi itse määritellä myöskin vaikkapa sen kynnysrahan tai muun suojelurahan, jota sille pitää maksaa jotta ihminen voi olla sen jäsen. Yhdistyksiin liittyminen, niistä eroaminen ja niissä jäsenenä oleminen eivät suinkaan ole yhtä helppoa kuin leivän osto kaupasta.

Kuulostaa kenties kaukaa haetulta, mutta miettikääpä seuraavaa, KKO:n päätöksen perusteella siis jatkossa täysin laillista tapahtumaketjua: Yhdistys ei ota jäsenekseen kuin tietyn puoluekirjan, uskonnollisen vakaumuksen, ihonvärin, sukupuolen tai riittävän suuren "lahjoituksen" yhdistykselle tehneitä henkilöitä tai jäsenvaatimukset ovat jotain muuta. (Jos luulette, ettei tämä ole mahdollista, koettakaapa kokeeksi liittyä Vapaamuurarien jäseneksi ja kertokaa miten kävi.) Sitten yhdistys neuvottelee palkoista työnantajatahon kanssa ja seurauksena onkin se, että vain Kokoomuksen tai RKP:n jäsenkirjan omaavat saavatkin palkankorotukset, koska vain he voivat kuulua yhdistykseen, joka nämä työehdot neuvottelee. Fair game?

Kolmas asia, joka tuntuu unohtuvan, on se, että työnantajataholla ei ole kuitenkaan oikeutta kieltää ketään liittymästä tai eroamasta mistään ammattiliitosta, eikä työnantajataho saa jättää ketään palkkaamatta sen perusteella, että tämä kuuluu tai ei kuulu johonkin ammattiliittoon. Sellainen olisi törkeätä syrjintää, jota varmasti käsiteltäisiin mediassa pitkään ja perusteellisesti. Mutta siis palkkaa pitää maksaa sen mukaan, mihin ammattiliittoon sattuu kuulumaan. Pohtikaapa tovi, mihin tämä yhdistelmä väistämättä johtaa...

Nähdäkseni on olemassa vain kaksi oikeudenmukaista tapaa toimia tämmöisissä asioissa: Joko on olemassa yhtenäiset, yleissitovat sopimukset tai vaihtoehtoisesti (ja mieluummin) on oltava täysi sopimusvapaus joka koskee myös työnantajaakin. Kumpaankaan tilanteeseen ei tulla lähiaikoina pääsemään, koska vahvoissa asemissa olevat eturyhmät eivät halua yleissitovia sopimuksia ja pienet toimijat eivät halua sopimusvapautta. Seurauksena on umpihullu pattitilanne, joka paitsi loukkaa yksilönvapautta niin myöskin saa aikaan tämmöisiä sekavia tilanteita.

Varmuuskopioinnin tärkeys

Uskoakseni vähiten huomiota saanut osa-alue tietoturvassa on varmuuskopiointi. Aina jaksetaan puhua viruksista ja tietoturva-aukoista, sekä varoitella netin käyttöön liittyvistä vaaroista. Mutta käsi pystyyn, kuinka monella on varmuuskopiointi kunnossa? Veikkaan, että huomattavasti harvemmalla kuin vaikkapa tietokoneen virustentorjunta on.

Liian usein tulee kuulleeksi, miten jokin tärkeä työ tai opiskelutehtävä on mennyt harakoille vain pienen inhimillisen erheen vuoksi. Tiedosto on tullut esimerkiksi vahingossa poistettua (niitä voi kyllä palauttaa esimerkiksi tällä työkalulla) tai muistikku on hukkunut. Puhumattakaan, miten helposti lomakuvat tai jokin muu tärkeä muisto on tullut hävinneeksi bittiavaruuteen. Vahinko on mittava, mutta se olisi voitu helposti ehkäistä ennakolta.

Varmuuskopionti takaa, että pahimmassa mahdollisessakin tapauksessa digitaaliset tietosi säilyvät kunnossa ja käytettävissäsi. Vaikka asuntosi palaisi, kiintolevysi hajoaisi, tietokoneesi varastettaisiin tai ydinpommi höyrystäisi asuinkaupunkisi, digitaaliset tietosi voisivat silti kestää, jos ne olisi oikeaoppisesti varmuuskopioitu. Kun ottaa huomioon, että nykyään suurinosa kaikesta tiedostamme on ainakin digitaalisessa muodossa, ongelma on toisaalta uhkien suhteen pahempi kuin aikaisemmin, mutta toisaalta myöskin helpompi ratkaista kuin aikaisemmin. Nykyään tietojen varmistamiseksi riittää napinpainallus, kun aikoinaan siihen olisi tarvittu vähintäänkin kopiokonetta ja pankkiholvia.

Oma näkemykseni on, että jotta jotakin voi kutsua varmuuskopioksi, sen on täytettävä muutama kriteeri:

1. Oltava selkeästi erotettavissa itse laitteesta ja tilasta jossa kopioita tehdään, jotteivat esimerkiksi haittaohjelmat, hölmöt käyttäjät tai onnettomuudet pääse niitä tuhoamaan.
2. Oltava riittävän kestävä ja luotettava, jottei sen yllättävää rikkoontumista pääse tapahtumaan edes ajan kuluessa.
3. Oltava suojattuna siten, etteivät asiaankuulumattomat tahot pääse sen sisältöön käsiksi.
4. Oltava aina tarpeen vaatiessa asiankuuluvien tahojen käytettävissä varmuuskopioiden tekemistä ja palauttamista varten.
5. Oltava riittävän ajantasalla varmuuskopioitavaan materiaalin nähden sekä mahdollisuuksien mukaan sisältää myös aikaisempia versioita varmuuskopioitavasta materiaalista.

Kuulostaa ehkä vaikealta tai monimutkaiselta, mutta pohditaanpa, miten yleisimmin käytetyt varmuuskopiointimenetelmät täyttävät noita kriteereitä.

Yksi helppo, halpa ja kestävä keino hoitaa varmuuskopiointi on polttaa varmuuskopioinnin arvoiset tiedostot säännöllisesti kertakirjoitettaville dvd-levyille. Dvd-levy säilyy vuosikymmeniä ja samalla tulee myöskin niitä eri versioita sitten otettua. Dvd:n ongelmina ovat kuitenkin pieni tallennustila ja turvallinen säilytys. Toki, mikäli tietomäärä ei ole kovin suuri ja tiedot polttaa salattuina levyille, jäljelle jää vain sen ongelman pohtiminen, mihin kyseiset levyt ihan fyysisesti laittaa säilytykseen. Pankkiholvi tai tuttava tulee ensimmäiseksi mieleen.

Kertakirjoittavia dvd-levyjä hankkiessa kannattaa miettiä, paljonko aikoo varmuuskopioida ja mihin hintaan. Laadukkaat levyt kestävät yleisesti ottaen kauemmin mutta maksavat tuntuvasti enemmän kuin halvat levyt. Edullisesti dvd-levyjä saa ostettua esimerkiksi täältä, Suomesta ko. tuotteita ei kannata ostaa mielipuolisen hyvitysmaksu- ja verotussysteemin vuoksi. Postimaksut huomioon ottaen kannattaa kerralla tilata reilusti, esimerkiksi parisataa kappaletta romppuja, niissä näet ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Muistitikut ovat myöskin kasvattaneet suosiotaan tallennusratkaisuna. Ne ovat melko nopeita ja edullisiakin jo nykyään. Kiusaus käyttää muistitikkua varmuuskopioiden ottamiseen on siksi vähän liiankin suuri, kun ottaa huomioon kuitenkin fyysisen vioittumisen riskin, joka tikkuihin liittyy. Muistisisältö sinällään ei ole niinkään rikkoontuvaa sorttia, mutta itse tikun liitännät ja elektroniikka yleensä on. Muistitikun sisältöä voidaan tietysti myöskin muuttaa tallentamisen jälkeen, mistä on tietysti huonoja ja hyviä seurauksia. Lyhytaikaisena varmuuskopiona (yksi versio tietokoneella ja toinen tikulla - periaate) ne ovatkin kätevyytensä vuoksi loistavia, mutta pitkäaikaiseen säilytykseen niistä ei ole.

Muistitikkuja kannattaa hankkia joko tarjouksista halpoja ja pieniä usb2-väyläisiä tikkuja tai vaihtoehtoisesti pistää hieman rahaa kiinni ja ostaa huippuluokan usb3-väyläinen muistitikku tai pari. Etenkin, mikäli sinulla on uusi tietokone jossa on tietysti usb3-liitäntöjä. Nopeusero usb2 ja usb3 väylän välillä on todella huima, mikä tietysti varmuuskopioita tehdessä on varsin positiivinen juttu.

Muistikortit ovat harvemmin käytetty tallenneratkaisu. Muistikorttien, etenkin SDmicro-korttien, koko on niin pieni, että niiden säilyttäminen ei tuota mitään ongelmia. Hintakaan ei päätä huimaa. Lisäksi kortteihin liittyy vähemmän elektroniikkaa tai hajoamisen riskiä kuin muistitikkuihin. Ongelmaksi muodostuu heikkolaatuisten muistikorttien pikkuisen hidas nopeus, mutta eipä toisaalta Dvd-levykään nopeasti tule valmiiksi. Nopeampien (Class 10) korttien kohdalla nopeus on jopa suurempi kuin muistitikkujen nopeus. Muistikorttien ongelmana ja samaan aikaan hyötynä on muistitikkujen tapaan se, että niiden sisältöä voidaan tallentamisen jälkeen muuttaa.

Muistikorteissakin hintahaitaria löytyy, edullisimmat kortit löytävät DealExtreme.comista, mutta Suomestakin saa kohtuuhintaan kyseisiä muistikortteja. Muistikorttien kanssa pitää tietysti olla muutaman euron maksava usb-väyläinen lukulaite, mutta enempiä investointeja hanke ei sitten tarvitsekkaan. Monet tietokoneet sisältävät kyllä itsessäänkin muistikorttien lukulaitteen, mutta ne tukevat usein vain isompikokoisia SD-kortteja...mikään ei toki estä ostamasta halpaa SDmicro-> SD sovitinta, jolla ne saa tämän tyyppiseen lukulaitteeseenkin liitettyä.

Erillinen kiintolevy on ehkä vähän enemmän vaivannäköä sisältävä ratkaisu tiedostojen turvaamiseen. Erilliset kiintolevyt ovat kuitenkin nopeudeltaan ja käytettävyydeltään tehokkaita, sekä hinnaltaan varsin edullisia. Tietokoneen pääkiintolevystä tai sen levyosioista on myös mahdollista tehdä tarkka levykuva (image), jolloin voit palauttaa paitsi haluamasi tiedostot niin vaikka koko käyttöjärjestelmänkin. Käytännössä tämä toimii vaikkapa siten, että tietokoneeseen liitetään sata-väylään toviksi aikaa kiinni toinen kiintolevy ja tietokone käynnistetään joltain tarpeelliset ohjelmat sisältävältä cd-levyltä, jolta käsin tehdään koko kiintolevystä tai sen osioista levykuva tai klooni tähän toiseen kiintolevyyn. Toinen kiintolevy voidaan sitten irroittaa tietokoneesta ja viedä turvalliseen paikkaan talteen. Mikäli varmuuskopio pitää palauttaa, voidaan kyseinen kiintolevy laittaa suoraan kiinni kyseiseen tietokoneeseen vanhan kiintolevyn paikalle ja käynnistää ko. tietokone ko. kiintolevyltä ja kaikki on täysin käyttövalmista sellaisenaan. (Periaatteessa toki mikään ei estä tekemästä imagea myöskään muistitikulle tai muistikortille.)

Erillinen kiintolevy voi myös sijaita tietokoneen ulkopuolella pömpelissä tai lähiverkossa. Useimmista uusista pöytätietokoneista löytyy eSata-väylä joka mahdollistaa ulkoisen varmuuskopiointi- tai muun kiintolevysysteemin liittämisen ja tietysti jo aiemmin mainittu usb3-väylä tarjoaa tuhtia tiedonsiirtokykyä ulkoiseen kiintolevyyn. Kaikista tietokoneista löytynee myöskin verkkokortti, joka tarjoaa mahdollisuuden tallentaa varmuuskopiot lähiverkossa sijaitsevaan verkkokiintolevyyn. eSata ja usb3-väylän käyttö on helppoa, mutta verkkokiintolevyn käyttöönotto vaatii hieman perehtymistä kyseiseen systeemiin ja sen ohjekirjaan. On syytä muistaa, että mikäli verkkokiintolevyä ei fyysisesti irroiteta verkosta varmuuskopioinnin tapahduttua, se ei ole juurikaan turvallisempi vaihtoehto kuin toinen tietokoneen sisäinen kiintolevy on - hakkeri tai taitamaton käyttäjä voi turmella sen aivan yhtä hyvin.

Pilvipalvelut ja muut varmuuskopiointisysteemit netissä ovat alkaneet nostaa päätään myös tavallisten kuluttajien kohdalle nettinopeuksien kasvaessa. Android-puhelimet ja tablettitietokoneet sisältävät jo oletuksena joitain asetuksia ja tiedostoja Googlen kanssa synkronoivat toiminnot, Apple synkronoi omaan pilveensä ja Microsoftin tuotteetkin omaansa. Google Drive, Applen iCloud ja Microsoft SkyDrive lienevätkin tunnetuimmat pilvipalvelut, mutta kasapäin muitakin on olemassa, esimerkiksi Mozy, Dropbox, Amazon, SugarSync ja CloudSafe. Palveluissa on runsaasti eroavaisuuksia niin hinnassa, tilan määrässä kuin tietoturvassakin.

Omakohtaiset kokomukseni ja etenkin tietoturvaan perehtyminen ovat saaneet minut suhtautumaan varsin negatiivisesti Google Driveen, Applen iCloudiin ja Microsoftin SkyDriveen. Yhteyden nopeus on monesti liian hidas reaaliaikaiseen varmuuskopiointiin ja tietoturvassa pitäisi kaikki jättää palveluntarjoajan hyvän tahdon varaan. Dropbox, Amazon ja SugarSync ovat näppäriä, mutta tietoturva ei ole ainakaan minulle riittävällä tasolla, koska palveluntarjoaja pääsee aina tarvittaessa itse tiedostoihini käsiksi. Mozy ja CloudSafe tarjoavat minusta parhaimmat ja tietoturvallisimmat ratkaisut varmuuskopiointiin ja yhteysnopeuskin on enemmän kuin riittävä. Mozy ja CloudSafe mahdollistavat itse määritellyn salausavaimen käyttämisen varmuuskopioille, joten palveluntarjoaja ei pääse tiedostoihin käsiksi vaikka kuinka haluaisikin.

(Täältä löytyy englanninkielinen artikkeli, jossa kerrotaan seikkaperäisesti, miten ilmaisiakin pilvipalveluita voi tietoturvallisesti käyttää salaamalla tiedostot ennen niiden päätymistä pilvipalveluihin. Suosittelen perehtymään mikäli pilvipalveluiden tietoturva huolestuttaa.)

Pilvipalveluiden ongelmana on kallis hinta. Halvalla ei saa hyvää. Esimerkiksi Mozy tarjoaa 125 Gigatavua tilaa reilulla sadalla dollarilla vuodessa. Sadalla dollarilla ostaa hyvän ulkoisen kiintolevyn, jota voi käyttää vuodesta toiseen. Halvemmalla saa toki Googlen tai Microsoftin pilvipalveluita, mutta eivät ne kovin halpoja nekään ole, varsinkaan jos varmuuskopioitavana on enemmän kuin muutama gigatavu tietoa.

Itse olen valinnut Mozyn, koska arvostan sitä, että varmuuskopiointi tapahtuu automaattisesti taustalla määrättyinä aikoina, voin varmuuskopioida kaikki mitä haluan ja tietoturvakin on hyvällä tasolla.. Plussana on tietysti se, että palvelu säilöö myös vanhoja versioita ja poistettujakin tiedostoja tovin tallessa. Tämän vuoksi Mozyn hinta ei ole mielestäni kuitenkaan liikaa. Mainittakoot vielä tässä yhteydessä, että Mozyn lisäksi käytän ulkoista kiintolevyä, muistitikkua ja toista tietokonettakin varmuuskopioiden tekemiseen ja säilyttämiseen, mutta minä olenkin ehkä ylivarovainen.

Mikään ei tietenkään estä yhdistämästä erilaisia varmuuskopiointisysteemeitä itselle mieluiseksi paketiksi vaikkapa tähän tapaan: Ilmainen Google Drive tai muistitikku tärkeimpien ja ajankohtaisten tiedostojen helppoon varmuuskopiointiin omaehtoisella salaamisella höystettynä & tallelokerossa pääosan ajasta säilössä oleva ulkoinen kiintolevy käyttöjärjestelmän ja kaikkien tiedostojen varmuuskopiointiin muutaman kerran vuodessa. Vaihtoehtoja on lukematon määrä, joten kannattaa oikeasti miettiä, minkä niistä valitsee ja miten varmuuskopiointinsa järjestää. Herää pakostakin kysymys: Miten arvokkaita ja miten tärkeitä ne varmuuskopiot ovatkaan ja kannattaako kaikkea varmuuskopioida? Parempi on kuitenkin järjestää varmuuskopiointi edes halvalla ja huonosti kuin ei lainkaan.

Aktian pääekonomisti Timo Tyrväinen ei tiedä miten raha syntyy

Aktia pankin pääekonomisti(kaan) ei tiedä mistä raha tulee eli miten se luodaan. Aktia pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen puhuu pötyä kun hän kertoo, että pankki vain lainaa toisten pankkiin tallettamia rahoja eteenpäin. Mikäli minä olisin Timo Tyrväisen työnantaja, en epäröisi hetkeäkään antaa potkuja hänelle. Tuollaisessa asemassa tuollaisella palkalla oleva ihminen, eikä tiedä, miten pankki luo rahaa antolainauksensa kautta.

Toinen vaihtoehto tietysti on, että Aktia pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen tietoisesti valehtelee ihmisille. Ihmiset voisivat näet pikkuisen suuttua, jos tajuaisivat, miten ja millä seurauksilla heidän velkansa ja myöskin miltei kaikki maailmassa oleva raha on luotu. Ihan pikkuisen. Puhumattakaan, jos ihmiset tajuaisivat, ketkä tämmöisestä systeemistä hyötyvät ihan mielettömästi.

"It is well enough that the people of the nation do not understand our banking and monetary system, for if they did, I believe there would be a revolution before tomorrow morning."

- Henry Ford