Suomen armeija on ottamassa käyttöön uudenlaisen taistelutavan. Aikaisemmasta, maastokohtiin ja linnoitteisiin nojautuvasta jähmeästä puolustuksesta, etenkin paikallisjoukkojen osalta, ollaan siirtymässä entistä liikkuvampaan ja aktiivisempaan puolustukseen. Tarkoitus on toisaalta ottaa enemmän tehoa irti supistuvista joukkomääristä ja toisaalta vastata entistä paremmin nykyaikaisen sodankäynnin kuvaan. Taistelutavalle on entuudestaankin olemassa määritelmä: Parveilu (eng. swarming).
Puolustusvoimat on julkaissut asiasta pari sangen informatiivista videota, joissa selitetään taistelutavan perusteita sekä käytännön toteutusta taistelussa. Videot ovat tapansa mukaisesti hyvin tehtyjä ja mukaansatempaavia, joten niitä katsoo ihan mielellään. (Mainostetaan nyt tässä yhteydessä myös jo hieman "vanhaa" mutta erinomaista "Taistelukenttä" videota, joka myöskin on ehdottomasti katsomisen arvoinen kokonaisuus.)
Tarkoitukseni on tässä kirjoituksessa tehdä jotain, jota media eikä puolustusvoimat uskalla tehdä. Aion ruotia tätä taistelutapaa ja tuoda esille myös sen puutteita, sekä tarjota parannusehdotuksia niihin. Toivon, että uudesta taistelutavasta ei tule julkisuudessa pureskelematta nieltyä myyttiä, jonka kaikkivoipaisuuteen nojaamalla puolustusvoimien rahoitusta ei ole tarvetta jatkossakaan nostaa eikä muutenkaan herättää keskustelua maanpuolustuksen tärkeydestä. Alueellisen puolustusjärjestelmän, puolueettomuuden ja yleisen asevelvollisuuden synnyttämä myytti uskottavasta puolustuksesta on jo tehnyt aivan tarpeeksi vahinkoa Suomen kokonaismaanpuolustukselle.
Mihin uusi taistelutapa teoriassa kykenee?
Uudessa taistelutavassa on paljon hyviä elementtejä, joita ei aikaisemmin ole ollut käytettävissä. Uusi taistelutapa mahdollistaa (alkuvalmistelujen jälkeen) nopean reagoinnin yllättäviinkin tilanteisiin ja suurten alueiden hallitsemisen pienemmillä joukkomäärillä. Joustavuus, liike, aggressiivinen aloitteen kaappaaminen vastustajalta ja joukkojen parempi suoja hajauttamisen ja liikkuvuuden kautta ovat tietysti hyvästä. Tilannetietoisuuden korostaminen ja sen täysimääräinen hyväksikäyttö ovat myöskin tunnusomaista tälle taistelutavalle. Hyvän liikkuvuuden ja tilannetietoisuuden ansiosta omat joukkomme voivat keskittää voimansa oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä, saavuttaen siten paitsi paikallisen ylivoiman, niin myöskin yllätyksen suomat edut. Kauaskantoisen tulivoiman ja ylipäätään tykistöaseiden tehokkaalla käytöllä voidaan tasoittaa voimasuhteita ja aiheuttaa viholliselle suuriakin tappioita.
Vihollisen kaavamainen toiminta rikkoontuu eikä se kykene toimimaan haluamallaan tavalla vaan sitoutuu pienipiirteiseen nahisteluun tappioiden kasvaessa. Vihollinen joutuu reagoimaan jatkuvasti muuttuvaan tilanteeseen ja kaaokseen, lisäten jatkuvasti riskiä sen joukkojen joutumisesta sekasortoon ja niiden moraalin romahtamisesta. Vihollinen ei kykene käyttämään suurta tulivoimaansa keskitetysti, koska sille ei ole tarjolla lihavia maaleja joihin ampua. Myös riski omien joukkojen tulittamisesta kasvaa taistelukentän kaoottisuudesta johtuen. Vihollinen joutuu sitomaan entistä runsaammin entistä raskaampaa kalustoa ja joukkoja suojaamaan selustaansa ja sivustojaan, vaikka hyökkäyskään ei oikein tunnu etenevän toivotulla tavalla.
Mihin uuden taistelutavan ja puolustuksemme sitten pitäisi varautua?
Suomella ei sotilaallisesti ole eikä tule olemaan muuta vihollista kuin Venäjä. Uhkana on nähdäkseni nopeasti alkava, korkeassa valmiudessa jo rauhan aikana olevien maajoukkojen hyökkäys, jota tukee voimakas tykistö ja ilma-ase, sekä laajamittainen erikoisjoukkojen operointi syvällä Suomen maaperällä. Korkeassa valmiudessa on Venäjällä jopa kymmeniä prikaateja ja "korkeassa valmiudessa" tarkoittaa, että joukot kykenevät ryhtymään taistelutehtäviin jopa parin tunnin kuluessa käskyn saapumisesta...rauhan aikanakin! Aivan Suomen lähialueilla tälläisiä prikaateja on 4-6 kappaletta. Venäjän kyky suorittaa kybersodankäyntiä tai strategista iskua on toki olemassa, eikä niitä tule lainkaan väheksyä. Oletettavaa on, että mikäli Venäjä ei saavuta haluamiaan tavoitteita poliittisesti tai kybersodankäynnillä painostamalla, se turvautuu nimenomaan röykeään ja tappioista piittaamattomaan ilma- ja maahyökkäykseen korkeassa valmiudessa olevien joukkojensa avulla. Maahyökkäyksen ensimmäistä vaihetta seuraa todennäköisesti toinen, laajemmin joukoin suoritettava massamainen hyökkäys, mikäli ensimmäinen vaihe ei ole johtanut haluttuun tulokseen. Vaihtoehtoisesti voi käydä niin, että mikäli hyökkäys ei tuo menestystä, poliittisista syistä koko hyökkäys voidaan päättää lopettaa ja massiivinen maajoukkojen vyöry jää kokonaan tulematta.
Venäjän armeijan operatiiviset maajoukot koostuvat pääasiassa moottoroiduista jalkaväkiprikaateista ja panssariprikaateista. Yhdessä moottoroidussa jalkaväkiprikaatissakin on enemmän panssarivaunuja (yli 40kpl) ja rynnäkköpanssarivaunuja (yli 120kpl) kuin yhdessäkään suomalaisessa prikaatissa tai taisteluosastossa. Venäjällä on myös runsaasti erittäin korkeatasoisia maahanlaskujoukkoja, mm. Suomea lähellä Pihkovassa sijaitseva maahanlaskudivisioona(prikaati) ja erikoisjoukkoprikaati. Lisäksi jalkaväen tulivoima on huomattava, jalkaväellä on vakiovarusteena mm. fae-sinkoja. Kaikki maavoimien joukot ovat mekanisoituja. Joukko on siis kaikin tavoin suomalaista joukkoa tulivoimaisempi, liikkuvampi ja paremmin panssaroitu. Venäläisestä panssariprikaatista nyt puhumattakaan. Puutteita löytyy lähinnä viestintävälineistöstä, yötoimintakyvystä sekä johtamisesta.
Venäjän ilmavoimilla on käytössään runsaasti rynnäkkölentokoneita sekä taisteluhelikoptereita, mutta niiden yötoimintakyky on vielä osin puutteellinen sekä täsmäaseiden määrä rajallinen. Yhteistoiminta maavoimien kanssa ei myöskään toimi kunnolla, joten käytännön tehokkuus kärsii. Pulaa on myös uudenaikaisesta kalustosta ylipäätään, joten Venäjä joutuisi keskittämään miltei kaikki nykyaikaiset lentokoneensa Suomea vastaan voidakseen vastata Hornettien tulivoimaan ja turvaamaan ilmatilan herruuden itselleen. Lisäksi ilmoitse tapahtuva tiedustelu ontuu pahasti ja nykyaikaisten lennokkien käytössä on ilmennyt suuria ongelmia. Tilanne on koko ajan kuitenkin parantumassa ja oletettavasti kuluvan 10-15 vuoden kuluessa ongelmat on ainakin osittain kyetty ratkaisemaan.
Tykistöä voisi pitää Venäjää tarkastellessa suorastaan omana aselajinaan, johon on panostettu erittäin paljon. Tykistön tulen teho on hyvää, joskaan tarkkuus ja tulenavausnopeus ei ole suomalaisittain tarkasteltuna kuin tyydyttävällä tasolla. Määrä kuitenkin korvaa laatua tässäkin tapauksessa. Yhdellä prikaatilla on 36 mekanisoitua tykistöasetta ja 18 raketinheitintä, jonka lisäksi venäläisillä on vielä runsaasti erillisiä tykistö- ja ohjusjoukkoja painopistealueen tukemiseen. Suomea ajatellen huolestuttavia ovat etenkin Iskander-ohjusyksiköt, joita on Suomen rajan pinnassakin runsaasti.
En osaa arvioida tarkkaan, minkä kokoisen alueen kykenee yksi venäläinen prikaati kyllästämään tykistötulella, mutta vielä tovi sitten divisioonan hyökkäys ammuttiin liikkeelle tulivalmistelulla, jossa laskennallisesti n. 10m välein maahan osui räjähdysainetta noin käsikranaatin verran...alueella, joka oli suurinpiirtein 1,5km pitkä ja 300m leveä. Ei liene epärealistista olettaa, että jatkossa prikaatin keskitettyyn hyökkäykseen olisi tykistötulta tarjolla samaa kokoluokkaa oleva määrä.
Venäjän kyky elektroniseen sodankäyntiin on vaikeasti arvioitavissa. Georgian sodan perusteella voidaan päätellä, että venäläiset ovat itsekin haavoittuvaisia elsoa vastaan, mutta toisaalta heidän omat elso-kykynsä ovat jääneet hämärän peittoon, koska Georgian sotaan osallistuneet joukot oli varustettu vanhalla kalustolla. Mikä tilanne on 10v kuluttua Suomea vastaan, sitä on vaikea arvioida, mutta todennäköisesti se on venäläisten kannalta huomattavasti parempi kuin mitä se oli Georgian sodassa.
Mitkä näinollen ovat uuden taistelutavan haasteet Venäjän joukkoja vastaan ja miten niihin tulisi vastata?
Nopeasti tehtävä hyökkäys on todella suuri uhka, koska Suomella ei ole sen enempää hajautettua liikekannallepanojärjestelmää (mallia kylmän sodan aikainen Ruotsi), kodinturvajoukkoja (mallia Viro) kuin suurta ammatti- tai valmiussotilaiden määrääkään. Parit maavoimien nyrkit, valmiusprikaatimme, voidaan runnoa ohjus- ja erikoisjoukkojen hyökkäyksin toimintakyvyttömiksi varuskuntiinsa. Vaikka liikekannallepano ehdittäisiin käskeä ja varusmiehistä koostuvat joukot siirtää asemiin, päävoimien liikekannallepano ja etenkin parveilun vaatimien useiden tuliasemien, suunnitelmien ja varastojen rakentaminen vie liian paljon aikaa. Hyvällä tuurilla toki valmiusprikaatimme ehtivät toimimaan ja ainakin hidastamaan venäläisten ensimmäisen aallon hyökkäystä sen verran, että muu osa puolustusta ehditään laittaa kuntoon. Siinä vaiheessa tosin vastassa ehtii jo olemaan huomattavasti suurempi määrä venäläisiä joukkojakin.
Kodinturvajoukkojen tai sopimussotilaiden sekä hajautetun liikekannallepanojärjestelmän käyttöönotto mahdollistaisi edes jonkinlaisen vastarinnan luomisen alueille, jonne Venäjän ensimmäisen aallon joukot ovat edenneet. Parhaimmillaan tämä mahdollistaisi näiden joukkojen viivyttämisen ja sitomisen taisteluun, kunnes suurempia joukkoja saadaan keskitettyä niitä vastaan. Huonoimmissakin tilanteissa järjestyisi sentään sissisodankäynti ja vastarinnan organisointi miehitysjoukkoja vastaan. Kodinturvajoukoista voisi muodostaa paikallisjoukkojen rungon, mikäli laajempi liikekannallepano ehditään suorittamaan. Suojeluskuntien uudelleenperustamisesta on toisinaan ollut puhetta, mutta mitään konkreettista ei asian suhteen ole uskallettu Suomessa tehdä. Suomessa on satojatuhansia työttömiä, mutta samaan aikaan meillä ei ole muka mahdollisuutta ylläpitää korkeassa valmiudessa hajautettuna lainkaan sotilaita...yhtälö, jota minä pidän mielipuolisena!
Maavoimiltamme puuttuu kokonaan korkeassa valmiudessa oleva ja iskevä nyrkki, panssariprikaatit. Ne on korvattu huomattavasti heikommilla ja puutteellisesti varustetuilla mekanisoiduilla taisteluosastoilla. 2-4 panssariprikaatia voitaisiin käyttää lyömään ne muutamat venäläiset prikaatit, jotka voisivat korkean valmiutensa turvin pystyä tunkeutumaan Suomeen sodan alkuvaiheessa. Panssariprikaateilla voisi myös lyödä laajamittaisessa maahyökkäyksessä syvälle Suomen alueelle tunkeutuneen, kulutetun ja heikennetyn vihollisen päävoimat ja "ratkaista sodan". Panssariprikaatien rauhan ajan suojauksesta pitäisi myös huolehtia hyvin, jotta ne eivät olisi vihollisen erikoisjoukkojen ja ohjushyökkäysten lamautettavissa. Nyt tämmöistä ratkaisutaisteluun kykenevää, keskitettyä joukkoa ei enää ole, vaikka sellainen kyettäisiin kyllä melko edullisesti muodostamaan vaikkapa käytettyjen Leopard-panssarivaunujen, Gepard-ilmatorjuntapanssarivaunujen jne. lisähankinnoilla ja mekanisoitujen taisteluosastojen lakkauttamisella.
Puolustusvoimien sodanajan joukkojen määrävahvuus on liian pieni. Se riittää kyllä muutamien prikaatien sohaisuhyökkäyksen torjuntaan, mutta ei laajamittaisen maahyökkäyksen torjuntaan. Sellaisen sattuessa hajallaan olevat ja pienet osastot ovat vain suupaloja idästä vyöryville panssareiden ja sotilaiden massalle. Uusi taistelutapa(kin) takaa kyllä, että vihollinen kärsii paljon tappioita, mutta venäläiset eivät perinteisesti ole piitanneet tappioista mitään. Kulutussodassa jäämme lisäksi aina tappiolle. Kun vastassa on vielä täysin mekanisoitu massa, on epätodennäköistä, että ilman kelpoa kuljetuskalustoa olevat parveilevat pikkuyksikkömme pystyisivät irtautumaan iskuistaan ja selviämään seuraavaa taistelua varten. Lisäksi määrällisesti massiivisen tulituen (tykistö ja etenkin raketinheittimet) puute estää tuhoamasta venäläisten hyökkäysmassoja ennen kuin ne edes pääsevät omien joukkojemme kimppuun.
Maavoimien varustuksessa on yleisesti ottaen pahoja puutteita. Uusia jalkaväen aseita, kuten panssarintorjuntaohjuksia, sinkoja ja lähi-ilmatorjuntaohjuksia on kyllä hankittu, mutta määrät ovat täysin riittämättömät muiden kuin valmiusprikaatien varustamiseen. Mikäli venäläiset käyttävät tykistöään hajautetumpiin tykistöiskuihin, se voi aiheuttaa ongelmia, koska Suomen armeijalla ei ole läheskään tarpeeksi panssaroituja ajoneuvoja joukkojen suojaksi. Suomalaisten joukkojen parveillessa ottoteitse otettujen kuorma-autojen, pakettiautojen ja traktorien peräkärryissä voivat puun latvustoissa siellä täällä räjähtelevät venäläistykistön kranaatit tehdä todella pahaa jälkeä. Tykistöllä levitettävät sirotemiinat aiheuttavat myös paljon ongelmia joukoillemme. Suojaisa metsä toki vähentää tykistön kranaattien ja sirotemiinoitteiden tehoa. Joukoiltamme (valmiusprikaateja ja mekanisoituja taisteluosastoja lukuunottamatta) puuttuu käytännössä kaikki panssaroidut ajoneuvot, joita ne tarvitsisivat kyetäkseen liikkumaan nopeasti ja turvallisesti parveilutaktiikan edellyttämällä tavalla. Näiden puutteiden korjaaminen ei olisi taloudellisesti ylitsepääsemätöntä, mikäli puolustusmäärärahoja nostettaisiin hieman.
Ilmauhka on todellinen vaara, etenkin kun joukkojemme pitää parveilutaktiikassamme liikkua runsaasti ja vieläpä ilman panssaroituja ajoneuvoja. Ilmatiedustelua käyttämällä joukkomme liikkeet paljastuvat ja rynnäkkökoneet saavat mukavia maaleja ja tykistö saa pistemaaleja. Ajatus siitä, että joukkomme ehtivät liikkua niin vinhasti (1-2 kertaa vuorokaudessa), että vihollinen ei pysy niiden perässä on sinällään hyvä, mutta onko se oikeasti realistinen? Nykyisellä venäläisellä tiedustelulla, tulenjohdolla ja yhteistoimintakyvyllä se ehkä on realistista, mutta entäpä 10v kuluttua? Vähintä, mitä pitäisi kyetä tekemään ilmauhan neutraloimiseksi on se, että joukoille saadaan riittävästi olkapääohjuksia lähitorjuntaan sekä kyetään torjumaan myös NASAMSin torjuntakorkeuden yläpuolella lentäviä vihollisen lentokoneita ja tiedustelulennokkeja tehokkaasti. Niin ja ne panssaroidut ajoneuvot tarvitaan, eikä henkilökohtaisesta suojavarustuksesta, kuten sirpaleliiveistä, nyt myöskään haittaa ainakaan ole. Kaikki nämä tekijät yhdessä parantavat joukkojen ilmasuojaa ja suojaavat niitä myös tiedustelulta.
Kaukovaikutteisia asejärjestelmiä ei ole käytännössä kuin muutamat Hornetteihin hankitut maataisteluohjukset sekä 22 kpl ei-modernisoituja MLRS-raketinheittimiä, joihin ei ole edes ostettu tehokkaita ohjusasekasetteja. Uusien MLRS tai HIMARS-raketinheittimien hankinta tai vanhojen modernisointi ja lisähankinnat tulisi ehdottomasti toteuttaa, kuten tietysti tehokkaiden ohjus- ja rakettikasettien hankkiminen kyseiseen järjestelmään. Hinta ei ole sekään kohtuuton ja järjestelmät ovat ainakin Puolustusvoimien iskukykytutkimuksen mukaan erittäin kustannustehokkaita. Taistelevien joukkojen tukena olevat kranaatinheittimet tulisi "mekanisoida" (laittaa edes MTLB-V:n lavalle) sekä hankkia niihin älykkäitä ammuksia (esimerkiksi Strix), jotta niillä kyettäisiin vaikuttamaan tehokkaasti myös panssarivaunuja vastaan. Tykistön hajasijoitus ja asemien linnoittaminen voi antaa melko hyvänkin suojan vastatykistötoimintaa vastaan, mutta venäläisten ilmatoiminnalta se ei suojaa.
Huippunykyaikaisia viestivälineitä ei ole tarpeeksi joukkojen tilannetietoisuuden ja tietoturvan varmistamiseksi. Radiojärjestelmähankinnat Israelista ovat tuottaneet laadukkaita kenttäradioita, mutta lukumäärät ovat täysin riittämättömät sodan ajan joukkojen tarpeisiin. MATI-järjestelmän päätelaitteiden lukumäärä on sangen vähäinen, eikä sekään riitä sodan ajan joukkojen tarpeisiin. Järjestelmässä voidaan käyttää toki ottoteitse hankittavia tablettitietokoneita tai läppäreitä, mutta yhteensovittaminen vie aikaa eikä taistelunkestävyys ole mitenkään taattua. Järjestelmän kriittisyyden huomioonottaen tiedonsiirtojärjestelmät tulisi kahdentaa, koska ilman tehokasta tiedonsiirtoa koko järjestelmä ja sen pohjalle nojautuva taistelutapa ei toimi.
Summa summarum:
Parveilutaktiikka on olosuhteisiin nähden selvästi tehokkaampi kuin vanha taistelutapa, mutta ilman merkittäviä ja järkevästi kohdennettuja lisähankintoja se jää torsoksi. Pahimmassa tapauksessa tilanne on pian se, että joukkojen määrää on laskettu aivan liiaksi ja samalla kuitenkaan joukkojen laadussa ei ole tapahtunut käännettä parempaan. Suurempi määrä joukkoja huonommin varustettunakin on pahempi vastus viholliselle kuin pienempi määrä puolittain varustettuja joukkoja. Hyvää ei saa halvalla, mutta pitää toki muistaa, että pelkkä puolustusmenojan kasvattaminen ei auta mitään, koska rahat voidaan tuhlata kaikkeen epäolennaiseen. Potentiaalia siis on paljonkin, mutta käytännössä taitaa olla torso tulossa. Valitettavasti.
Tykistöä voisi pitää Venäjää tarkastellessa suorastaan omana aselajinaan, johon on panostettu erittäin paljon. Tykistön tulen teho on hyvää, joskaan tarkkuus ja tulenavausnopeus ei ole suomalaisittain tarkasteltuna kuin tyydyttävällä tasolla. Määrä kuitenkin korvaa laatua tässäkin tapauksessa. Yhdellä prikaatilla on 36 mekanisoitua tykistöasetta ja 18 raketinheitintä, jonka lisäksi venäläisillä on vielä runsaasti erillisiä tykistö- ja ohjusjoukkoja painopistealueen tukemiseen. Suomea ajatellen huolestuttavia ovat etenkin Iskander-ohjusyksiköt, joita on Suomen rajan pinnassakin runsaasti.
En osaa arvioida tarkkaan, minkä kokoisen alueen kykenee yksi venäläinen prikaati kyllästämään tykistötulella, mutta vielä tovi sitten divisioonan hyökkäys ammuttiin liikkeelle tulivalmistelulla, jossa laskennallisesti n. 10m välein maahan osui räjähdysainetta noin käsikranaatin verran...alueella, joka oli suurinpiirtein 1,5km pitkä ja 300m leveä. Ei liene epärealistista olettaa, että jatkossa prikaatin keskitettyyn hyökkäykseen olisi tykistötulta tarjolla samaa kokoluokkaa oleva määrä.
Venäjän kyky elektroniseen sodankäyntiin on vaikeasti arvioitavissa. Georgian sodan perusteella voidaan päätellä, että venäläiset ovat itsekin haavoittuvaisia elsoa vastaan, mutta toisaalta heidän omat elso-kykynsä ovat jääneet hämärän peittoon, koska Georgian sotaan osallistuneet joukot oli varustettu vanhalla kalustolla. Mikä tilanne on 10v kuluttua Suomea vastaan, sitä on vaikea arvioida, mutta todennäköisesti se on venäläisten kannalta huomattavasti parempi kuin mitä se oli Georgian sodassa.
Mitkä näinollen ovat uuden taistelutavan haasteet Venäjän joukkoja vastaan ja miten niihin tulisi vastata?
Nopeasti tehtävä hyökkäys on todella suuri uhka, koska Suomella ei ole sen enempää hajautettua liikekannallepanojärjestelmää (mallia kylmän sodan aikainen Ruotsi), kodinturvajoukkoja (mallia Viro) kuin suurta ammatti- tai valmiussotilaiden määrääkään. Parit maavoimien nyrkit, valmiusprikaatimme, voidaan runnoa ohjus- ja erikoisjoukkojen hyökkäyksin toimintakyvyttömiksi varuskuntiinsa. Vaikka liikekannallepano ehdittäisiin käskeä ja varusmiehistä koostuvat joukot siirtää asemiin, päävoimien liikekannallepano ja etenkin parveilun vaatimien useiden tuliasemien, suunnitelmien ja varastojen rakentaminen vie liian paljon aikaa. Hyvällä tuurilla toki valmiusprikaatimme ehtivät toimimaan ja ainakin hidastamaan venäläisten ensimmäisen aallon hyökkäystä sen verran, että muu osa puolustusta ehditään laittaa kuntoon. Siinä vaiheessa tosin vastassa ehtii jo olemaan huomattavasti suurempi määrä venäläisiä joukkojakin.
Kodinturvajoukkojen tai sopimussotilaiden sekä hajautetun liikekannallepanojärjestelmän käyttöönotto mahdollistaisi edes jonkinlaisen vastarinnan luomisen alueille, jonne Venäjän ensimmäisen aallon joukot ovat edenneet. Parhaimmillaan tämä mahdollistaisi näiden joukkojen viivyttämisen ja sitomisen taisteluun, kunnes suurempia joukkoja saadaan keskitettyä niitä vastaan. Huonoimmissakin tilanteissa järjestyisi sentään sissisodankäynti ja vastarinnan organisointi miehitysjoukkoja vastaan. Kodinturvajoukoista voisi muodostaa paikallisjoukkojen rungon, mikäli laajempi liikekannallepano ehditään suorittamaan. Suojeluskuntien uudelleenperustamisesta on toisinaan ollut puhetta, mutta mitään konkreettista ei asian suhteen ole uskallettu Suomessa tehdä. Suomessa on satojatuhansia työttömiä, mutta samaan aikaan meillä ei ole muka mahdollisuutta ylläpitää korkeassa valmiudessa hajautettuna lainkaan sotilaita...yhtälö, jota minä pidän mielipuolisena!
Maavoimiltamme puuttuu kokonaan korkeassa valmiudessa oleva ja iskevä nyrkki, panssariprikaatit. Ne on korvattu huomattavasti heikommilla ja puutteellisesti varustetuilla mekanisoiduilla taisteluosastoilla. 2-4 panssariprikaatia voitaisiin käyttää lyömään ne muutamat venäläiset prikaatit, jotka voisivat korkean valmiutensa turvin pystyä tunkeutumaan Suomeen sodan alkuvaiheessa. Panssariprikaateilla voisi myös lyödä laajamittaisessa maahyökkäyksessä syvälle Suomen alueelle tunkeutuneen, kulutetun ja heikennetyn vihollisen päävoimat ja "ratkaista sodan". Panssariprikaatien rauhan ajan suojauksesta pitäisi myös huolehtia hyvin, jotta ne eivät olisi vihollisen erikoisjoukkojen ja ohjushyökkäysten lamautettavissa. Nyt tämmöistä ratkaisutaisteluun kykenevää, keskitettyä joukkoa ei enää ole, vaikka sellainen kyettäisiin kyllä melko edullisesti muodostamaan vaikkapa käytettyjen Leopard-panssarivaunujen, Gepard-ilmatorjuntapanssarivaunujen jne. lisähankinnoilla ja mekanisoitujen taisteluosastojen lakkauttamisella.
Puolustusvoimien sodanajan joukkojen määrävahvuus on liian pieni. Se riittää kyllä muutamien prikaatien sohaisuhyökkäyksen torjuntaan, mutta ei laajamittaisen maahyökkäyksen torjuntaan. Sellaisen sattuessa hajallaan olevat ja pienet osastot ovat vain suupaloja idästä vyöryville panssareiden ja sotilaiden massalle. Uusi taistelutapa(kin) takaa kyllä, että vihollinen kärsii paljon tappioita, mutta venäläiset eivät perinteisesti ole piitanneet tappioista mitään. Kulutussodassa jäämme lisäksi aina tappiolle. Kun vastassa on vielä täysin mekanisoitu massa, on epätodennäköistä, että ilman kelpoa kuljetuskalustoa olevat parveilevat pikkuyksikkömme pystyisivät irtautumaan iskuistaan ja selviämään seuraavaa taistelua varten. Lisäksi määrällisesti massiivisen tulituen (tykistö ja etenkin raketinheittimet) puute estää tuhoamasta venäläisten hyökkäysmassoja ennen kuin ne edes pääsevät omien joukkojemme kimppuun.
Maavoimien varustuksessa on yleisesti ottaen pahoja puutteita. Uusia jalkaväen aseita, kuten panssarintorjuntaohjuksia, sinkoja ja lähi-ilmatorjuntaohjuksia on kyllä hankittu, mutta määrät ovat täysin riittämättömät muiden kuin valmiusprikaatien varustamiseen. Mikäli venäläiset käyttävät tykistöään hajautetumpiin tykistöiskuihin, se voi aiheuttaa ongelmia, koska Suomen armeijalla ei ole läheskään tarpeeksi panssaroituja ajoneuvoja joukkojen suojaksi. Suomalaisten joukkojen parveillessa ottoteitse otettujen kuorma-autojen, pakettiautojen ja traktorien peräkärryissä voivat puun latvustoissa siellä täällä räjähtelevät venäläistykistön kranaatit tehdä todella pahaa jälkeä. Tykistöllä levitettävät sirotemiinat aiheuttavat myös paljon ongelmia joukoillemme. Suojaisa metsä toki vähentää tykistön kranaattien ja sirotemiinoitteiden tehoa. Joukoiltamme (valmiusprikaateja ja mekanisoituja taisteluosastoja lukuunottamatta) puuttuu käytännössä kaikki panssaroidut ajoneuvot, joita ne tarvitsisivat kyetäkseen liikkumaan nopeasti ja turvallisesti parveilutaktiikan edellyttämällä tavalla. Näiden puutteiden korjaaminen ei olisi taloudellisesti ylitsepääsemätöntä, mikäli puolustusmäärärahoja nostettaisiin hieman.
Ilmauhka on todellinen vaara, etenkin kun joukkojemme pitää parveilutaktiikassamme liikkua runsaasti ja vieläpä ilman panssaroituja ajoneuvoja. Ilmatiedustelua käyttämällä joukkomme liikkeet paljastuvat ja rynnäkkökoneet saavat mukavia maaleja ja tykistö saa pistemaaleja. Ajatus siitä, että joukkomme ehtivät liikkua niin vinhasti (1-2 kertaa vuorokaudessa), että vihollinen ei pysy niiden perässä on sinällään hyvä, mutta onko se oikeasti realistinen? Nykyisellä venäläisellä tiedustelulla, tulenjohdolla ja yhteistoimintakyvyllä se ehkä on realistista, mutta entäpä 10v kuluttua? Vähintä, mitä pitäisi kyetä tekemään ilmauhan neutraloimiseksi on se, että joukoille saadaan riittävästi olkapääohjuksia lähitorjuntaan sekä kyetään torjumaan myös NASAMSin torjuntakorkeuden yläpuolella lentäviä vihollisen lentokoneita ja tiedustelulennokkeja tehokkaasti. Niin ja ne panssaroidut ajoneuvot tarvitaan, eikä henkilökohtaisesta suojavarustuksesta, kuten sirpaleliiveistä, nyt myöskään haittaa ainakaan ole. Kaikki nämä tekijät yhdessä parantavat joukkojen ilmasuojaa ja suojaavat niitä myös tiedustelulta.
Kaukovaikutteisia asejärjestelmiä ei ole käytännössä kuin muutamat Hornetteihin hankitut maataisteluohjukset sekä 22 kpl ei-modernisoituja MLRS-raketinheittimiä, joihin ei ole edes ostettu tehokkaita ohjusasekasetteja. Uusien MLRS tai HIMARS-raketinheittimien hankinta tai vanhojen modernisointi ja lisähankinnat tulisi ehdottomasti toteuttaa, kuten tietysti tehokkaiden ohjus- ja rakettikasettien hankkiminen kyseiseen järjestelmään. Hinta ei ole sekään kohtuuton ja järjestelmät ovat ainakin Puolustusvoimien iskukykytutkimuksen mukaan erittäin kustannustehokkaita. Taistelevien joukkojen tukena olevat kranaatinheittimet tulisi "mekanisoida" (laittaa edes MTLB-V:n lavalle) sekä hankkia niihin älykkäitä ammuksia (esimerkiksi Strix), jotta niillä kyettäisiin vaikuttamaan tehokkaasti myös panssarivaunuja vastaan. Tykistön hajasijoitus ja asemien linnoittaminen voi antaa melko hyvänkin suojan vastatykistötoimintaa vastaan, mutta venäläisten ilmatoiminnalta se ei suojaa.
Huippunykyaikaisia viestivälineitä ei ole tarpeeksi joukkojen tilannetietoisuuden ja tietoturvan varmistamiseksi. Radiojärjestelmähankinnat Israelista ovat tuottaneet laadukkaita kenttäradioita, mutta lukumäärät ovat täysin riittämättömät sodan ajan joukkojen tarpeisiin. MATI-järjestelmän päätelaitteiden lukumäärä on sangen vähäinen, eikä sekään riitä sodan ajan joukkojen tarpeisiin. Järjestelmässä voidaan käyttää toki ottoteitse hankittavia tablettitietokoneita tai läppäreitä, mutta yhteensovittaminen vie aikaa eikä taistelunkestävyys ole mitenkään taattua. Järjestelmän kriittisyyden huomioonottaen tiedonsiirtojärjestelmät tulisi kahdentaa, koska ilman tehokasta tiedonsiirtoa koko järjestelmä ja sen pohjalle nojautuva taistelutapa ei toimi.
Summa summarum:
Parveilutaktiikka on olosuhteisiin nähden selvästi tehokkaampi kuin vanha taistelutapa, mutta ilman merkittäviä ja järkevästi kohdennettuja lisähankintoja se jää torsoksi. Pahimmassa tapauksessa tilanne on pian se, että joukkojen määrää on laskettu aivan liiaksi ja samalla kuitenkaan joukkojen laadussa ei ole tapahtunut käännettä parempaan. Suurempi määrä joukkoja huonommin varustettunakin on pahempi vastus viholliselle kuin pienempi määrä puolittain varustettuja joukkoja. Hyvää ei saa halvalla, mutta pitää toki muistaa, että pelkkä puolustusmenojan kasvattaminen ei auta mitään, koska rahat voidaan tuhlata kaikkeen epäolennaiseen. Potentiaalia siis on paljonkin, mutta käytännössä taitaa olla torso tulossa. Valitettavasti.
